Ei hitto.
Oon ollu sisällä uudestavuodesta tähän päivään lähes koko ajan. Tää päivä herätti mut mun koomasta.
Ekaks heräsin kolmen sijasta kymmeneltä, koska piti mennä hammaslääkäriin. Ja sit Uppe tuli tänne pitään seuraa. Katottiin American Beauty, ja tykkäsin ainaki ite. Välillä ehkä hiukan liian yököttävän perverssi jopa mulle, ihmiselle joka sentään ajattelee valehtelematta kaiken kaksmielisesti.
Sit loppu aika vaan maattiin keskellä mun huoneen lattiaa, mun pää Upen sylissä ja kaiuttimista Anna Puuta, jota lauloin mukana.
Tälleen kun on viimeks nähny tota ihmistä koulussa(mikä ei SINÄNSÄ oo ees pitkä aika) niin huomaa kuinka on aina jotenkin helpompi hengittää kun saa olla sen vierellä.
Nauru on kuplivaa, raikuvaa, huoneen täyttävää ja aitoa. Hiljaisuus rauhallista, tyynnyttävää, parantavaa, käsin kosketeltavaa ja vaivatonta. Puhe turhanpäiväisestä syvällisyyksiin, huonosta läpästä itkemiseen, kuiskauksesta huutoon.
Tältäkö se tuntuu kun joku toinen on puolet susta?
Pakko kyllä sanoo, että älylliset lahjat on siirtyny kummatkin siihen Upen puoliskoon..
"Sä-oot-hirvee♥"
